Aikani olen yrittänyt. Yrittänyt tehdä työni hyvin, hoitaa ns. hommat kotiin, hoitaa työni esimerkillisesti. Mutta rajansa kaikella, rajansa myös sillä että etsii syytä itsestäni. Syy on jossain muualla, esimiehessä ?

Jep, tiedän että olemme ns. eri aaltopituudella ja onhan meillä eri elämänkokemukset. Mutta jokseenkin hänen käyttäytymisensä on mielestäni sairasta ja netin ihmeellisestä maailmasta löysin narsistientuki.info  sivut ja kirjoituksia, jotka ovat kuin suoraan työpaikaltani.

Esimerkki:  Työntekijoille ei ole suoraan inhottava, mutta, kun työntekijä on ollut töissä muutamia kuukausia, se alkaa etsiä siitä vihreitä. Nyt koen ,että on minun vuoroni, en osaa enää yhtäkkiä mitään, jos teen jotain , kohta se on kyttäilemässä, missä tein virheen. Esim. jopa tiskatava on tiettylla tavalla, siis hänen tavalla.

Niinpä. oli virhe kuinka mitätön ja pieni niin siitä huomautetaan, ja syyllistetään. Annetaan tuta tulta että firmalle tämä virhe maksaa niin ja niin paljon, huoh.... Ja varmasti kaikki virheet jotka teen nostetaan tapetille. Siitä seuraa sairas ilmapiiri, pelon ilmapiiri. Sitä alkaa pelkäämään että osaako tehdä enään mitään oikein, että jos nyt tulee virhe, niin siitä taas huomautetaan. Sitten sitä vasta tuleekin tehtyä typeriä virheitä. Keskitytään pelkkiin virheisiin, minun tekemiini.

Toinen lainaus:  Yleistä on "hovin" kerääminen, eli porukalla hiillostetaan sitten yhtä, joka on ilman tukea. Asiat käännetään pitkäaikaisella "myyräntyöllä" niin, että uhri on syyllinen, jo ennen, kuin uhri edes tajuaa olevansa uhri. Mutta mikäli kiusaaja/luonnehäiriöinen itse joutuukin toimenpiteiden kohteeksi, voi hän alkaa esittää marttyyriä, eli taas käännetään asiat itselleen parhaiten sopiviksi.

Varsinkin kun puolustat itseäsi. Meillä esimies ei käske, neuvo, opasta. Hän heittäytyy marttyyriksi, kun en ole osannut tehdä asioita oikein. Kun kaikki täytyy tehdä itse....  huoh..
 
Huokaillaan ja mulkoillaan kun kikattelen asiakkaitten kanssa, paheksunta suorastaan huokuu läpi, jokaisessa ilmeessä ja jokaisessa eleessä, kuin konsanaan kauhuelokuvissa. Vaikkakin hän yrittää sitä peitellä. Työpöytäni pengotaan säännöllisesti. Pöydältäni häviää mystisesti papereita, puhelinnumeroita, tilauksia ja asiakkaitten yhteystietoja. Ja taas tein virheen kun olen hukannut papereita ;-)

Pyöritellään silmiä kun en tiedä jotain teknistä faktaa / koodia tai teen kirjotusvirheitä.

Työterveyslaitoksen sivuilta lainattua: 

Henkinen väkivalta voi ilmetä hyvin monin tavoin, kuten:

sanaton viestintä: kielteiset eleet, ilmeet, äänensävyt, katseet, olankohautukset sosiaalinen eristäminen: ei puhuta, ei kuunnella, kohdellaan kuin ilmaa, kielletään muita puhumasta, tervehdyksiin ei vastata, siirretään työskentelemään muista erillään, ei anneta ilmaista mielipiteitä, keskeytetään jatkuvasti maineen tai aseman loukkaaminen: levitetään vääriä tietoja, puhutaan pahaa selän takana, juorutaan, mustamaalataan, kritisoidaan, haukutaan, nöyryytetään, pilkataan, kiusatun uskonnollinen tai poliittinen vakaumus tehdään naurunalaiseksi, mitätöidään työnteon vaikeuttaminen tai loukkaaminen: jätetään tiedonvälityksen ulkopuolelle, annetaan tarkoituksettomia tehtäviä, annetaan vähän tai ei lainkaan työtehtäviä, annetaan osaamiseen nähden ala-arvoisia tehtäviäJoten, tarviiko ihmetellä että en ole jaksanut tehdä muuta kuin nukkua, levätä työpäivän jälkeen. Jokapäiväisen leivän saaminen tuntuu nyt lähinnä kun olisi joutunut työleirille, esimies on jumala ja hänen jokaista oikkuaan on noudatettava, tylliin: olen maan matonen, anteeksi olemassaoloni. Kenties saan tulla huommenna töihin.

Pienellä paikkakunnalla kun työpaikkoja ei pompsahtele kuin sieniä sateella. Joten nyt yritän olla töissä menttaliteetillä päivä kerrallaan / tunti kerrallaan. Tämä työsopimus loppuun.

Kumpa minulla olisi viisautta suhtautua asiaan oikein, ottamatta itseensä ja nielemättä kaikkea paskaa, joka minulle ystävällisesti suolletaan ;-) Voisiko ajatella että esimieheni on ikiliikkuva paskakone, joka ei sammu, ei tyrehdy eikä lopu. Aina voi olla varma paskan tulemisesta, ainut asia, josta ei voi olla varma on minkä verran paskaa tulee, milloin se tulee ja kuinka vahvaa se on.

Olen niin väsynyt, lähinnä työ joka imee kaikki mehut minusta. Työyhteisö on sairas, sairain mitä olen missään koskaan työskennellyt: mm harjottelija sanottiin irti laittomasti. Esimieheni on mustasukkainen kun tulen toimeen tj:n kanssa. Hän haluaisi olla prinsessa, aurinko ja maailman napa. Eikä siedä että joutuun varjoon, edes hetkeksi. Kommunikointi on perseestä, mitään ei sano, mitään ei myönnä. Koskaan ei tule palautetta, ainakaan positiivista. Koskaan esimieheni ei tee virheitä, ainoa, joka tekee virheitä olen minä. Hinnoittelu tapahtuu hänen mielensä mukaan, tuotteet on hänen mielensä mukaan, niissä ei ole virheitä. Minkäänlaista logiikkaa ei ole, ainoastaan logiikka, jonka hän on asettanut. Logiikka joka palvelee vain häntä. En voi töissäni asiakkaan kysyessä antaa hintaa, koska koneella perushinnat eivät pidä paikkaansa. Tietenkin asiakkaalle annetaan alennusta, mutta vain esimieheni tietää alennuksen määrän. Ja vika on minussa kun en ymmärrä hänen logiikkaansa. Minun ei ole oikeutettua pyytää palkankorotusta, koska työni ei ole tarpeeksi vaativaa.

Uskoisin että kaiken takana on kateuas, vallanhimo ja heikko itsetunto. Uskomatonta, että hän ei halua sitä ymmärtää, että teen hänelle töitä. En ole viemässä hänen suustaan tikkaria, vaan satsaan ja panostan firman eteen. Yritän olla hyvä työnteijä, anna kaikkeni. Mutta mikään ei koskaan riitä. Siispä miten edetä jatkossa, miten jaksan, miten jaksan olla polttamatta itseäni loppuun heidän loputtomien vaatimustensa edessä. Ehkäpä pikkuhiljaa annan tahdin hiipua, alan tehdä töitä hidastetusti. En keksi muutakaan.

Lomat on lusittu ja arki alkaa. Arjen ongelmat ja murheet, taas ne iskevät nurkan takaa kavalasti kimppuun. Lomat meni suht koht kivasti, tylsähkösti, tosin mietin asioita ehkä enemmän kuin koskaan. Keräilin voimia syksyä ja talvea varten. Avokkaan kanssa ei tehty juuri mitään yhdessä, mitä nyt pakolliset vierailut ym.

Ystäväni soitti, kyseli moraalista mielipidettä että jos suhde on lopussa niin saako pettää. Eli asua toisen kanssa kunnes löytää asunnon, pettää eikä kerro toiselle (myöskään sitä että on lähtöaikeissa). Sitten kun on löytänyt asunnon niin sanoo toiselle:" terve vaan, nähdään joskus" ja lähteä. Minulle tuo asia on helppoa, olen uskollinen katkeraan loppuun asti. Mutta eihän kukaan estä pitämästä silmiään auki, kerroin mielipiteeni ystävälleni, kehoitin myös rehellisyyteen jos on jo päätöksensä tehnyt. Mielenkiintoista nähdä kunka käy. Kaupungissa vielä kun tuo asuntotilanne ei ole niin helppo.

Mielenkiintoista kuinka ystäväni soitto herätti minussa taas ajatuksia, unelmia, haaveita, muistoja. Se on kylmä tosiasia että riudun tässä parisuhteessa yksinäisyyteen. Nyt olen enemmän yksin kuin koskaan ennen. Vielä enemmän kuin yksin asuessani.  Työ on tällä hetkellä ainut henkireikä (muutaman ihmisen ansiosta), vaikkakin sekin on yhtä kivikkoa lähinnä "akateemikon" osalta. Unelmia että joku sytyttäisi tuleni, saisi minut jälleen elämään "täydellä" liekillä ja rakastaisi paloani, loppuun asti. Unelmoin kosketuksesta, yhdessä elämisestä, intohimosta, kumppanuudesta, siitä suuresta rakkaudesta. Kuinka jonkun ihmisen kuuleminen / näkeminen voi herättää moisia ajatuksia. Herättää  unenkaltaisesta olosta ja jälleen ravistella maailmani täyteen unelmia ja haaveita.

Taas se iski tajuntaani asia, joka puuttuu suhteestamme. Eli läheisyys, läheisyyttä meillä ei ole. Tai ainakaan avokkaan puolelta. Hän ei kosketa, eikä pidä hyvänä. Itse kyllä tulee lähelle että katso tuota, mikä tässä on, rapsuta, kutita.... Mutta koskaan hän ei tule ja ota syliin. Jos haluan läheisyyttä niin minun on "istuttava avokkaani syliin" tms. Tarviiko sitä sitten ihmetellä miksi lihon, syön täyttääkseni tämän tarpeeni. Minä olen ihminen joka tarvii parisuhteessa läheisyyttä, kosketusta, paijaamista, hellyyttä. Kaipaan miehistä kosketusta, miehen tunnustusta kuinka kivaa on pitää omaa kultaa sylissä.... jne. Muuten meillä menee ihan ok... 

Tiedän että toista ihmistä ei voi muuttaa, enkä yritäkkään. Yritän pitää tämän suhteen kunnossa, kasassa, mutta onko se oman terveyteni hinnalla (lihominen). Niin tämä on asia jota minun täytyy "hautoa".

Satumaisesti toivon että tuo edellinen uni toteutuisi, toteutuisi ja täyttäisi elämäni kumppanuudella. Paljon olen miettinyt elämääni, psyykannu ja punninnu eri kanteilta. Paljon on tullut tehtyä virheitä, jotka olisin voinut jättää tekemättä. Mutta toisaalta ilman virheitä olisinko oppinut läksyäni. Ja toisaalta mietin että olenko oppinut vieläkään. Vieläkin uskon ihmisiin, välillä sinisilmäisesti ja sehän on tietenkin paha. Opetella elämään niin että huomaa vanhempiensa virheet, väärät opetukset, väärät roolimallit eri tilanteessa. Jotenkin tuntuu että tässä asiassa olen apinoinut liikaa äitini vääriä käyttäytymismalleja. Ja lankean toisen ihmisen  haavoittuvaisuuteen. Ja ehkä juuri nämä haavoittuneet ihmiset kuvittelevat minun olevan vahva, jaksavan mitä  vain, ja tämän takia tarraavat minuun. Ja minä kun olen luullut sitä rakkaudeksi.

Rakkaus: nälkä ja jano, minun on nälkä ja jano rakkautta, hellyyttä, vahvaa olkapäätä, empatiaa, miehekkyyttä, seksiä. Onneksi naisille on romanttisia novelleja / kirjoja, joilla voi hetkellisesti humalluttaa itseänsä.Voi kumpa näkisin tänäkin yönä ihanaa unta.