Ystäväni soitti, kyseli moraalista mielipidettä että jos suhde on lopussa niin saako pettää. Eli asua toisen kanssa kunnes löytää asunnon, pettää eikä kerro toiselle (myöskään sitä että on lähtöaikeissa). Sitten kun on löytänyt asunnon niin sanoo toiselle:" terve vaan, nähdään joskus" ja lähteä. Minulle tuo asia on helppoa, olen uskollinen katkeraan loppuun asti. Mutta eihän kukaan estä pitämästä silmiään auki, kerroin mielipiteeni ystävälleni, kehoitin myös rehellisyyteen jos on jo päätöksensä tehnyt. Mielenkiintoista nähdä kunka käy. Kaupungissa vielä kun tuo asuntotilanne ei ole niin helppo.
Mielenkiintoista kuinka ystäväni soitto herätti minussa taas ajatuksia, unelmia, haaveita, muistoja. Se on kylmä tosiasia että riudun tässä parisuhteessa yksinäisyyteen. Nyt olen enemmän yksin kuin koskaan ennen. Vielä enemmän kuin yksin asuessani. Työ on tällä hetkellä ainut henkireikä (muutaman ihmisen ansiosta), vaikkakin sekin on yhtä kivikkoa lähinnä "akateemikon" osalta. Unelmia että joku sytyttäisi tuleni, saisi minut jälleen elämään "täydellä" liekillä ja rakastaisi paloani, loppuun asti. Unelmoin kosketuksesta, yhdessä elämisestä, intohimosta, kumppanuudesta, siitä suuresta rakkaudesta. Kuinka jonkun ihmisen kuuleminen / näkeminen voi herättää moisia ajatuksia. Herättää unenkaltaisesta olosta ja jälleen ravistella maailmani täyteen unelmia ja haaveita.
Kommentit