Kevät, kaunis ja ihana ilma ulkona. Tympii nämä samat maisemat, samat puskat ja yrtit. Sielu huutaa jotain  vaihtelua, ei innosta kaunis ilma, ei aurinko, ei lämpö. Tai, kyllä se piristää, mutta samalla se lisää levottomuutta. Sielu huutaa jotain muuta, jotain mitä ei ole. Jotain järkeä pitäisi tähän saada. Jotäin säpinää tähän viikonloppuun, innostusta ja vaihtelua. Mutta minä en jaksa aina kerjätä, aina pyytää muutosta, tehdään jotain.... lähdetään jonnekkin.....  Minä en jaksa olla taloudenhoitaja & huvitoimikunta. Minä en jaksa istua enään yksin kotona, en jaksaisi olla enään niin yksin. Kaikki hullut haaveeni hautaan syvälle sydämmeeni ja kun olen taas yksin niin otan ne esiin ja vaalin ja hellin niitä. Sitten taas piilotan ja hautaan ne syvällä, syvälle, jonnekkin, josta niitä ei kukaan löydä. Niin kyllä olen avokkaalleni kertonut toiveeni ja tarpeeni. Useammankin kerran, ehkei hän vaan ymmärrä minua.

Onko se niin että jos lapsena ei ole saanut hellyttä, niin sitä ei osaa antaa, eikä sitä silloin tarvi. Kun se on niin pienestä kiinni, tahaton kosketus, katse, hipaisu. Ne pienet tahattomat eleet ja kosketukset, toisen huomioon ottaminen. Liima, parisuteen yhdessä pitävä liima. Siitä lähtee hellyys, intohimo, rakkaus. Mutta entäs jos se liima puuttuu, niin mitä sitten ? Entä kun toinen osapuoli on kuin janoinen saharan autiomaassa, etsii juotavaa, etsii muttei löydä.

517292.jpg